"Meitä!" kertoi Picot räätäli, halveksien. "Kuinka tuo meitä koskisi! Meidän sankarimme ovat puolen kuukauden perästä Berlinissä. Niin sanotaan sanomalehdessä".
Rahvas oli ääneti: he eivät oikein tietäneet mitä tuo Berlin olikaan, ja he eivät rohjenneet kysyä.
"Oi poikani! poikani!" valitti eräs vaimo, väännellen käsiänsä. Hänen poikansa oli armeijassa. "Marengo!" kuiskasi Reine Allix, muistellen tuota kaukaista aikaa hänen nuoruudessaan, jolloin ratsumies oli lentänyt pitkin katua illan hämärässä ja ilovalkea oli leimunut korkeimmalla kukkulalla virran äärellä.
"Leipä tulee kalliiksi", mutisi Mathias mylläri ja kulki eteenpäin väsyneen aasinsa kanssa.
Bernadou seisoi äänetönnä, janoovaiset ja kuivat ruusut hänen ympärillänsä.
"Miksi olet surumielinen?" kysyi Margot, tarkastellen häntä silmillään.
"Sinun ei tarvitse tehdä sotapalvelusta, lemmittyni?"
Bernadou pudisti päätään.
"Jollakin tavoin köyhä mies tulee kärsimään", oli kaikki mitä hän vastasi.
Vaan eivät nuo uutiset kuitenkaan olleet vallan kauheita hänelle, eikä muillekaan Berceau'ssa, sillä ne olivat hyvin epäselvät ja kaukaiset onnettomuus ei vielä ollut käsin koskettava, se oli aivan muodotoin.
Picot räätäli, ainoa joka osasi lukea, juoksi läähättäen talosta taloon, joukosta joukkoon; hän oli iloinen ja riemuinen ja kertoi kaikille että kahden viikon perästä heidän miehensä atrioitsivat Berlinissä kuninkaan linnassa; ja rahvas uskoi; he nauroivat ja juttelivat ja, seisoen vilpoisina iltoina oviensa ulkopuolella, luulivat he että kenties jotain hyvää oli tapahtunut heille.