Eräänä iltana tähän suloiseen aikaan istuivat ihmiset tapansa mukaan jutellen rappusillaan toistensa kanssa, kun päivä oli päättynyt; vanhat vaimot kehräsivät taikka kutoivat sukkia, nuoret paikkasivat miestensä taikka veljiensä mekkoja tai lastensa sinisiä paitoja, sill'aikaa kuin lapset leikkivät koirien kanssa sillä viheriäisellä ruohikolla, joka oli kivikadun rajana. Ylhäällä oli korkea, tyyni taivaanlaki, jota purpuroitsi illan punertava hohde.
Reine Allix istui majassa ovella niinkuin muutkin, ihmeeksi kerran ilman työtä, pää kallistuneena, kädet ristissä, ja näin uneksien nautti hän vilposta iltaa ja lehmuskukkien tuoksua sekä kuunteli Margot'n hupaista juttelemista naapurein kanssa.
Bernadou oli likellä ja katseli niitä kukkia, jotka samalla olivat hänen ylpeytensä ja huvituksensa ja jotka ihanasti koristivat hänen asuntoansa ja täyttivät ilmaa ylt'ympäri tuoksullaan.
Rauhallinen oli tuo pikku katu illan valossa, ainoa ääni, mikä hiljaisuudessa kuului, oli lasten heleä nauru ja äitien iloinen kanssa-puhe: noin oli ollut Berceau'ssa illoin vuosisatoja ennen heidän aikaansa — he luulivat että niin tulisi olemaan, kun vuosisatojen kukkaset olivat kuihtuneet Berceaun nuorimman lapsen haudalla.
Yht'äkkiä tuli tuolta puiden väliltä vanha mies aasillaan: se oli Mathias Rével, mylläri, joka sinä päivänä oli käynyt siinä pienessä kauppalassa neljän ranskan peninkulman päässä, mikä oli paikkakunnan tavarain vaihtopaikka. Hän seisahtui Reine Allix'in majan edustalle: hän oli tomuinen ja likainen matkasta ja alakuloinen. Margot lakkasi nauramasta kukkasten keskellä, kun näki vanhan isäntänsä. Ei kukaan tietänyt miksi, mutta kun näkivät hänen, tuntui jokaisen mielestä ilta kylmemmältä ja yö pimeni pimenemistään.
"Kauhistavia uutisia", lausui hän, vetäen takkinsa taskusta lehden, joka oli painetuita sanoja täynnä — "kauhistavia uutista! Meidän tulee kaikkien lähteä sotaan".
"Sota!" Koko kylä kokoontui hänen ympärilleen. He olivat kuulleet sodasta, kaukaisista sodista Afrikassa ja Meksikossa, ja muutamia heidän nuorista miehistänsä oli otettu pois ikäänkuin ennen aikaa leikattu elo; mutta kuitenkin tuo oli ollut heille kaukainen asia, joka ei heitä koskenut, epäselvä asia, jonka kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä eikä koskaan olisikaan.
"Lukekaa!" sanoi vanha mies, ojentaen heille lehtensä. Ainoa heidän paristaan, joka sitä osasi, Picot räätäli, otti sen ja luki sitä tavaamalla kummastuneille kuulijoille.
Se oli Ranskan sodanjulistus Preussille. Nyt alkoi suuri parkuminen äitien joukossa, joidenka poikain tuli lähteä sotaan.
Muut kysyivät vavisten: "onko tuo koskeva meitä?"