Se oli niitä lukemattomia perheitä Ranskanmaalla, joissa iloiten tyydytään kasveista tai hedelmistä valmistettuun atriaan ja lapsellinen rakkaus herättää runoutta jokapäiväisen elämän yksinkertaisissa toimissa.
Lapsi syntyi Margot'lle keväällä orvokkien ja sata-kaunojen kanssa, ja Reine Allix ylpeili neljännestä suku-polvesta, ja kun hän hyväili tuota tervettä, kaunista poikaa, ajatteli hän että Jumala oli hyvä, joka antoi hänen sukunsa elää synnyin-paikoillansa.
Lapsi oli Bernadou'n näköinen ja sillä oli samanlaiset kirkkaat, rehelliset silmät. Pian se oppi tuntemaan "Gran' mère'in" [6] ääntä ja kääntyi usein äidin rinnalta, ojentaen kättänsä Reine Allix'ille. Se kasvoi kauniiksi ja vahvaksi ja koko seuraavan talven eli se kuin metsä-hirvi tai leikitteli kuin pieni penikka Reine Allix'in jaloissa uunin vieressä.
Toinen kevät ja toinen kesä tuli, ja poika kävi toista vuotta, kultakutrinen oli sen pää, posket olivat kuin omenat ja suu hymyili aina.
Hän osasi nyt puhua vähän ja pyöri niinkuin jäniksen-poika kukkivassa ruohikossa.
Häntä katsellessa nousivat kyyneleet Reine Allix'in silmiin.
"Jumala on liian hyvä", ajatteli hän. Hän pelkäsi ettei hän enää yhtä mieluisasti lähtisi viimeiselle levolle, puiden suojaan kukkulalle tuonne. Hänen olisi tehnyt mieli nähdä tämän lapsen, tämän toisen Bernadou'n kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi; mutta tällaisten unelmain toteutuminen oli mahdotoin, sen hän kyllä tiesi.
Oli juhannuksen aika.
Pellot olivat kultaiset ja viljarikkaat. Nuo pienet puutarhat eivät olleet koskaan niin täynnä hedelmiä olleet. Karja oli terve ja mitä parhaimmassa kunnossa.
Ei koskaan ollut ennen kaikki ollut niin lupaavaa tuon pienen kylän menestymiseksi, jonka talolliset lähettivät rikkautensa, mitä maidosta, lampaista ja kasveista saatiin, tuohon suureen kaupunkiin, joka heille oli hämärä, kummallinen, salaperäinen nimi ilman merkityksettä.