Sillä hänestä oli ikäänkuin ei taivaan paratiisissakaan voisi löytyä ihanampaa paikkaa kuin hänen Berceau'nsa.
Vuosi kului, ja majassa viikunapuiden alla oltiin vaan vielä onnellisemmat nyt kun siellä oli kolme.
Bernadou oli totinen luonnoltaan, vaikka hyvin hellämielinen, mutta nuoren vaimonsa iloinen luonne oli aina niinkuin auringon loiste talossa. Margot oli myöskin niin oppivainen, harras, ilomielinen ja niin täynnä kunnioitusta ja rakkautta mieheensä ja hänen kotiinsa, että Reine Allix päivä päivältä hartaammin kiitti sitä onnea, joka oli tuonut heille tämän köyhän orpolapsen.
Bernadou itse ei paljon puhunut: sanat eivät olleet hänen asiansa, mutta hänen rehelliset, siniset silmänsä loistivat kirkkaudella, jota ei mikään pilvi himmentänyt, ja puhuessaan oli hänen äänensä niin hellä ja heleä, että jok'ainoa sana häneltä oli molemmille vaimoille suloisin hyväily.
"Sinä olet onnellinen vaimo, siskoseni", sanoi pappi, joka oli melkein yhtä vanha kuin Reine Allix.
Reine Allix'in pää painui alas ja, tehden ristimerkin, sanoi hän: "Niin olen, kiitos Jumalalle!"
Ja onnessaan kävi hän suutarin-lesken Madelon Treux raukan töllissä ja hoiti sekä häntä että hänen lapsiansa kovan kuumeen raivotessa, istui siellä varhain ja myöhään ja jätti oman lämpösen takkansa tuota kolkkoa mökkiä varten, jossa sai kuulla sairaitten hourupuheita ja sydäntä vihlaavia huutoja.
"Kuinka ihminen uskaltaisi nauttia onneansa hyödytönnä?" sanoi hän niille, jotka varoittivat häntä uhkaavasta vaarasta.
Madelon Treux ja hänen perheensä parantui, ja he kiittivät Reine Allix'ia pelastuksestaan; ja tämä oli sitä onnellisempi, kun hän ajatteli noita pelastetuita, istuessaan valkean ääressä pähkinöitä paistamassa tai kehräämässä valkoista pellavaa, vähä väliä katsellen kuinka liekkien loiste kiilsi Bernadou'n kultaisissa hiuksissa taikka Margot'n tummissa, hymyilevissä silmissä.
Toinen kevät tuli, toinen vuosi kului, mutta tuo pieni koti viikunapuiden suojassa oli yhtä rehellinen, yhtä iloinen ja rauhallinen.