Tähän iloiseen kevät-aikaan Bernadou ja Margot vihittiin. Ystäväin seurassa menivät he kiertävää väki-polkua ylös pieneen harmaasen kappeliin, jonka seinät peittyivät muuri-vehreään ja josta surullisen näköinen Kristuksen kuva avonaisen asehuoneen kautta katseli alas harmaan-siniseen virtaan päin.
Georges, leipuri, jonka viulu riemastutti kyläläisiä kaikissa tanssipidoissa, soitti nytkin iloista nuottia, astuen etupäässä; pieniä lapsia, kädet täynnä metsä-kukkia, juoksi heidän edellänsä; vanha, sokea villakoira tallusteli heidän jälessään; pappi johti heitä ristillään, jota hän piti pystyssä päivää vastaan; Reine Allix astui heidän vieressänsä, melkein yhtä vakavasti kuin hän oli käynyt samaa tietä seitsemänkymmentä vuotta takaperin omana hääpäivänänsä; tuolla alhaalla laaksossa oli Berceau de Dieu punaisine rakennuksineen ja olki-kattoineen lehtipuiden suojassa, ja ihanat nurmikot lepäsivät rauhassa Ranskan tumman-sinisen, hymyilevän taivaan alla.
He olivat onnelliset — oi taivas kuinka onnelliset! — Ja koko heidän pieni maailmansa iloitsi heidän kanssa.
He tulivat kotia ja naapurit heidän kanssa, söivät ja joivat; vieraat toivottivat heille kaikkea hyvää sekä lauloivat ilolauluja; vanha pappi siunasi heitä kodin kynnyksellä isän hellyydellä; Georges'in viulu lähetti iloisia tanssisäveleitä lentämään ulos ikkunoista, tien poikki, ylös mäelle, kauas virralle ja pihoihin taivaan rannalle.
Illalla, kun vieraat olivat lähteneet ja kaikki ulkopuolella oli hiljaa, istui Reine Allix yksinään ylis-huoneessansa ikkunan vieressä, ajatellen tulevia ja menneitä aikoja; hän katseli kuinka toinen tähti toisensa perästä syttyi taivaan kannella yli metsän latvain. Ikkunastaan näki hän koko kyläkatua myöden; hän näki niiden asunnot, jotka koko elin-aikanansa olivat olleet hänen naapurinsa, näki peltojen rikkaat laiteet, harmaan veden kiiltävän pinnan ja valkoisen ristin vasten tummaa taivasta. Hän näki kaiken tuon, joka oli hänelle niin tuttua ja johon kiintyi tuhansia muistoja tavalla, jota ainoastaan talonpoika tuntee, kun on elänyt somassa paikassa lapsuudesta vanhuuden päiviin asti.
Tuossa hämärässä, ja vaikka varjot olivat mustia, tunsi hän koko ympäristön yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut kirkkahimmassa päivän-paisteessa; ja kaikki oli köyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan hänelle sanomattoman kallista.
Lapsuuden leikkien aikana, nuoruuden rakkaudessa, naimisen ja leski-ajan iloisina ja surullisina päivinä, äidin tuskallisina ja suloisina hetkinä, nälässä ja kurjuudessa pitkäin, kovain vuosien kuluessa, vanhuuden rauhallisessa tyytyväisyydessä, kaiken tämän ajan olivat hänen silmänsä ainoastaan nähneet tätä pientä ja kapeaa katua tuuheain puiden suojassa, sekä ne pienet matalat rakennukset, jotka seisoivat ikäänkuin mehiläispölhöt puutarhassa, ja niin kauas kuin silmä kantoi oli tuolla raittiita niittymaita ja peltomaita metsien keskellä.
Joka tuuma tuosta maasta, joka kierros tiestä oli hänelle pyhä lukemattomain muistojen kautta. Kaikki nuo rakkaat kuolleet lepäsivät valkosen Kristuksen kuvan suojassa; ja kun hänen aikansa päättyy — ajatteli hän — menee hän levolle niiden luo, — ja siinä kaikki.
Kun hän näin istui katsomassa, vierivät kiitollisuuden kyyneleet alas hänen vanhoja poskiansa myöden, ja hän laskeutui heikoille polvilleen kuutamossa, kiittäen Jumalaa, että oli antanut hänen elää ja antaisi hänen kuolla tässä rakkaassa kodissa, ja rukoili Häntä että lapsensa myöskin saisivat elää täällä rehellisyydessä ja levätä saman turpeen alla, kun heidän päivänsä päättyivät.
"Jumala on hyvä", kuiskasi hän maata pannessaan — "Jumala on hyvä. Kenties, kun Hän ottaa minut luoksensa, jos minä olen siihen mahdollinen, käskee hän pyhäinsä antaa minulle jonkun nurkan valtakunnassaan, jonka hän muodostaa Berceaun näköiseksi".