Äänettömyyden vallitessa lausui Reine Allix: "Jumala on hyvä. Emmekö luottaisi Häneen?"
Ihmis-joukko vastasi vaan yhteisellä, kamalalla parkumisella: heidän sydämensä olivat pakahtua, pitkin yötä valvoivat kadulla nämä ihmiset, jotka eivät olleet syypäät tähän kiroukseen enemmän kuin lumen alla nukkuvaiset kukkasten juuret. He eivät uskaltaneet panna maata: he eivät tietäneet koska vihollinen heitä saavuttaisi. He eivät uskaltaneet paeta: voisihan vihollinen olla heitä väijymässä heidän omissa metsissään. Yksi mies huusi korkealla äänellä: "pitääkö meidän jäädä huoneisimme, jotta he savuttaisivat meitä ulos niistä, ikäänkuin mehiläisiä pesistä? Paetkaamme!"
Mutta Reine Allix'in tyyni, vakava ääni lausui, häntä nuhdellen: "Se, joka tahtoo, juoskoon niinkuin jänis koirien edestä juoksee. Minä ja omaiseni tahdomme odottaa kotimme katon alla".
Ja heitä hävetti että heitä urhoollisuudessa voittaisi vaimo, vieläpä vaimo, joka oli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, eikä kukaan enää pakenemisesta puhunut. Koko yön he valvoivat tuulessa ja kylmyydessä; lapset värisivät vilusta, pitäen äitien helmoista kiinni, ja miehet katselivat tylysti liekkien hohdetta pimeällä, tähdettömällä taivaalla. Kaiken yön saivat he olla rauhassa, vaikka vähä väliä kaukaa kuului kiväärien laukauksia ja peljästyneet eläimet pakenivat lehdettömistä metsistä sekä lampaat pelosta laitumilta juoksivat.
Päivä koitti harmaana, kolkkona, kylmänä. Paksu sumu, valkoinen ja kostea, peitteli virtaa. — Idässä, mistä tiesivät auringon nousevan, näkivät he ainoastaan liekkien raivoa ja mustia savupylväitä, jotka pyrkivät yhteyteen raskaiden pilvien kanssa.
"Annetaan heidän tulla ja mennä rauhassa, jos sen tekevät", sanoi vanha Mathurin. "Mitä me voimme tehdä? Meillä ei ole aseita eikä ruutia, tuskinpa sotilaitakaan — meillä ei ole mitään turvaa".
Bernadou ei lausunut mitään, mutta hän ojensi solakkaa vartaloansa, ja hänen totisissa, sinisissä silmissään ilmautui jotakin salaman-tapaista.
Reine Allix katseli häntä, istuen talonsa ovella. "Kätesi ovat rehelliset, sydämesi ja omatuntosi puhtaat. Älä pelkää kuolemaa, jos se on tarpeellinen", sanoi hän nuorelle pojanpojalleen.
Bernadou loi silmänsä häneen, hymyillen. Margot hiipi katkerasti itkien miehensä luo. Bernadou syleili häntä hartaasti ja suuteli häntä lempeästi, mutta hänen sydämensä ajatuksia käsitti vaan se vaimo, joka piennä oli häntä kantanut.
Vähitellen vaimot vetäytyivät huoneisinsa ummistaen silmänsä, etteivät näkisi tuota kauheaa valoa taivaan kannella, ja nälkäiset lapset lepäsivät heidän rinnoillaan tai parkuivat pelosta ja pitivät heidän helmoistansa kiinni. Ne muutamat miehet, jotka vielä olivat kylässä — suurin osa jäljelle jääneistä oli nimittäin vanhuksia taikka vaivaisia — kokoutuivat hätäiseen neuvottelemiseen. Vanha Mathurin mylläri ja kapakan isänmaan-ystävät arvelivat ettei mikään vastusteleminen voisi tulla kysymykseen, tapahtukoon mitä hyvänsä — että olisi paras kätkeä ne aseet ja varat, jotka vielä löytyi, sekä antautua vihollisen armoille taloineen päivineen. "Jos toisin teemme", sanoivat he, "tappavat sotilaat meitä epäilemättä, ja mitä tämmöinen kurja pieni kylä voi tehdä vastustaakseen tykkiä, terästä ja valkeaa".