Ainoastaan Bernadou'n ääni kuului vastustavan tätä. Hänen silmänsä säkenöitsivät ja poskensa hohtivat; kerran hänen eläissään sanat levisivät salamantapaisina hänen huuliltaan. "Mitä!" sanoi hän heille, "jätämmekö kodit, vaimot ja lapset vihollisille ilman muuta? Olemmeko me niin kelvottomat, että kumartelemme Ranskan vihollisille ja näytämme että vapisemme heidän edessään? Se olisi häpeä, ikuinen häpeä! Me emme silloin ansaitsisi miesten nimeäkään. Näyttäkäämme heille että Ranskassa on ihmisiä, jotka eivät pelkää kuolemaa. Puolustakaamme mitä omamme on, niin kauan kuin voimme. Kiväärimme ovat hyvät, seinämme vahvat, metsämme ovat tällä ilmalla soita, jotka kyllä heitä nielevät, jos kykenemme ajamaan heitä sinne. Tehkäämme mitä voimme. Francs-tireurs'in leiri on täältä ainoastaan kolmen peninkulman päässä. Sieltä varmaankin riennetään avuksemme. Ja kaikessa tapauksessa kuolkaamme urhoollisesti! Saattaa olla, että mitä voimme tehdä on vähän. Mutta jos joka mies maassa tekee sen vähän, mitä voi, syntyy siitä vähästä tarpeeksi suuri voima, jolla ajetaan viholliset pois Ranskasta".
Mathurin ja muut huusivat hänelle uhkaavaisesti: "Sinä olet mieletön. Sinä saatat meitä turmioon. Etkö tiedä että yksi ainoa laukaus — niin, jos he vaan löytävät yhden ainoan kiväärin, pistää vihollinen tuleen koko kylän?"
"Tiedän", vastasi Bernadou, tumma loiste sinisissä silmissään. "Mutta silloin on valitseminen häpeän ja liekkien välillä. Välttäkäämme ainoastaan tuota ensimmäistä ja sitten — tapahtukoon Jumalan tahto".
Mutta he huusivat raivoissaan ja käskivät hänen olla vaiti, sanoen: "Hyvin hyvää! Kaunista puhetta, varsin kaunista puhetta! Katsele sinä palavaa taloasi, jos tahdot, mutta meidän talojamme sinä et saata turmioon! Tee mitä tahdot omalla niskallasi. Pidä se pystyssä tai pane se hamppukaulukseen, niinkuin tahdot. Mutta sinulla ei ole oikeutta tappaa naapuriasi heidän tahtomattansa".
Hän puhui, hän rukoili, hän kamppaili heidän kanssa puolen yötä; katkerat kyynelet vuosivat hänen poskiansa myöden ja tyyni veri hänen suonissaan paloi vihasta ja häpeän kammosta, ja kaikki tämä herätti ensi kerran hänessä voimakkaan, yksinkertaisen, tulisen puhuja-taidon. Mutta turhaan. Nuo muutamat, orsiin kätketyt kultarahat, nälkäinen lammaslauma ja heidän omat kurjat henkensä, vaikka nälkäiset ja pelon-alaiset, olivat kuitenkin rakkaat heille, eivätkä he tahtoneet saattaa niitä vaaraan. He sanoivat häntä hulluksi sekä ennustivat että hän tulisi heidän murhaajakseen; he syöksivät häneen kiinni ja vaativat häneltä kiväärin, jotta saisivat haudata sen muiden kanssa mäellä seisovan vanhan kappelin alttarin alle.
Bernadou'n silmät iskivät tulta; hän hengitti raskaasti; hän vapisi liikutuksesta; hän irroitti itsensä heistä ja astui askeleen eteenpäin. "Niin totta kuin elätte", sanoi hän, "minun tekisi mieli ampua teitä ennenkuin häpäisette itseänne ja minua!"
Reine Allix, joka oli seisonut äänetönnä hänen vieressään koko ajan, laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Poikani", kuiskasi hän tämän korvaan, "sinä olet oikeassa ja he väärässä. Mutta älä kuitenkaan laita niin että velivaino on oleva se ovi, jonka kautta vihollinen kotihimme astuu. Tee mitä tahdot omalla hengelläsi, Bernodou — se on sinun — mutta anna heidän tehdä mitä tahtovat henkensä kanssa. Sinä et voi muuttaa lampaita jalopeuroiksi, vaan älköön kuitenkaan ensimmäinen veripisara, joka täällä vuotaa, olko veljen verta".
Bernadou'n pää vaipui alas rintaa vasten.
"Tehkää mitä tahdotte", sanoi hän naapurilleen. He ottivat häneltä hänen kiväärinsä ja hiipivät yön pimeydessä hiljaa metsäiselle kappeli-mäelle ja hautasivat sen sekä kaikki muut aseensa alttarin alle, missä valkoinen Kristuksen-kuva riippui.