"Nyt olemme pelastetut", sanoi Mathurin mylläri viinikapakan isänmaan-ystäville. "Jos tuo houkkio olisi saanut mieltänsä noudattaa, olisi hän surmannut meidät kaikki".
Reine Allix talutti lempeästi pojanpoikaansa talonsa kynnyksen yli, painoi hänen päänsä sylihinsä ja suuteli hänen otsaansa.
"Sinä teit mitä taisit, Bernadou", sanoi hän, "tulkoon sitten mitä hyvänsä".
Niin sanoen kääntyi hän pois, heitti vaipan päänsä yli ja vaipui maahan, katkerasti itkien, sillä — oliko hän elänyt yhdeksänkymmentäkolme vuotta, nähdäksensä vaan tätä kurjuutta.
Nyt, kun kaikki mahdollisuus tehdä vastarintaa oli häneltä ryöstetty ja ainoa, mitä oli hänelle jätetty, oli hänen oma henkensä, oli Bernadou käynyt hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kuin tapansa aina oli. Hän olisi tapellut niinkuin talon-koira kotinsa edestä, mutta he olivat estäneet häntä sitä tekemästä, ja nyt hän oli toimeton, toivoton. Hän sulki ovensa, kävi istumaan ja pani toisen kätensä Reine Allix'in käteen sekä toisen vaimonsa vartalon ympäri.
"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaminen", sanoi hän alakuloisena.
Pitkä oli aika ennenkuin päivä nousi.
Ampuminen taukosi hetkeksi; sitten alkoi sen jyrinä uudestaan ja läheni kylää. Ja taas vallitsi äänettömyys.
Päivällis-aikana eräs paimen tuli kylään, kalpeana, verisenä, uupuneena, savisena ja likaisena. Hän kertoi kyläläisille että Preussiläiset olivat pakoittaneet häntä rupeemaan heidän oppaaksensa, että olivat sitoneet hänet erään ratsastajan satulaan kiinni ja vetäneet häntä myötänsä, kunnes hän oli käynyt puoli-kuolleeksi väsymyksestä ja tuskasta. Yöllä oli hän päässyt irti ja paennut: he eivät olleet kaukana, sanoi hän, he olivat polttaneet kaupunkia toisesta päästä toiseen, syystä että muuan mies eräältä katolta oli ampunut heihin. Siinä kaikki, mitä hän tiesi.
Bernadou, joka oli mennyt ulos kuulemaan hänen uutisiansa, palasi huoneesen, istui ja kätki kasvonsa käsihin.