"Jos minä teen vastarintaa, olette te kaikki hukassa", sanoi hän. "Ja kuitenkin on konnamaista antautua näin!"
Oli tuskallinen kysymys, pitikö hänen noudattaa mieltänsä ja siten tulla syypääksi perheensä turmioon sekä saattaa kotipaikkansa tulen ja liekkien valtaan, vai pitikö hänen kukistaa miehuutensa ja sitten elää koko aikansa pelkurina omien silmiensä edessä?
Reine Allix katseli häntä, pani kätensä hänen päälleen, ja äänensä oli vakavaa ja samalla suloinen kuin soitanto, kun hän lausui:
"Älä huolehdi, lemmittyni. Kun aika tulee, noudata sydäntäsi ja Jumalan ääntä omatunnossasi".
Syvä nyyhkytys vastasi hänen puheesensa: ensi kerran lapsuudesta saakka kuuli hän Bernadou'n itkevän.
Jo hämertyi. Syys-päivä sammui. Sade-pisaroita putoeli raskaista pilvistä. Tuuli vei tuhansittain punaisia lehtiä puista, pienet asunnot tien molemmilla puolin olivat pimeät, sillä niiden asukkaat eivät uskaltaneet sytyttää valkeata, jonka valossa kenties vihollinen löytäisi tien heidän luokse. Bernadou istui, käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Margot ruokki poikaansa. Reine Allix rukoili.
Yht'äkkiä kuului ulkoa kadulta hevosten ja miesten jälkiä, vihaisia ääniä, molskinaa märältä tieltä, kun sitä astuttiin, naisten huutoa, ja aseitten loistetta näkyi hämärässä.
Bernadou kavahti seisalleen. Kasvonsa olivat vaaleat, siniset silmänsä mustat kuin yö.
"He ovat tulleet!" sanoi hän hiljaisella, vakavalla äänellä. Ei hän tuntenut pelkoa eikä kauhua: pikemmin tulista rakkautta kotipaikkaansa ja kansaansa — tulista halua taistella ja kuolla molempain edestä. Ja hän oli aseeton!
Hän avasi huoneensa oven vakavalla kädellä, ja seisoi kynnyksellään, katsellen vihollistansa. Katu oli heitä täynnä — muutamat ratsastivat, muutamat astuivat jalan, suuria joukkoja kuljeskeli metsissä ja maanteillä. He olivat iskeneet tähän kylään, ikäänkuin korppikotkat kuolleen lampaan ruumiisen.