Tämä kylä oli hyvin pieni ja alhainen: sitä olisi kyllä sopinut jättää rauhaan.
Sen asukkaat eivät ottaneet osaa sotaan enemmän kuin syntymätöin sikiö; mutta tämä kylä sattui olemaan voittajan tiellä, ja hänen rautaiset kantapäänsä musersivat sitä ohitse mennessään. Viholliset olivat kuulleet että aseita oli kätketty ja että Franc-tireurs'it majailivat täällä, ja he olivat rientäneet tähän kylään ja iskeneet kyntensä siihen. Muutamia oli lähetetty kappeliin etsiskelemään, toisia taas asuntoihin; muutamain piti ottaa mitä ruokavaroja ja karjaa vielä löytyi, taikka tutkiskella mihin nuo polut menivät, joita tasangolla oli ristin rastin; ja kuitenkin oli pienellä kadulla vielä sadottain sotamiehiä jälellä, tarpeeksi suuri voima peloittamaan koko linnoitustakin tai väki-rynnäkköä tekemään.
Rahvas ei myöskään koettanut vastustusta tehdä.
He seisoivat toimettomina ilman kyyneleitä kurjuudessaan, katsellen kuinka heidän vähäiset koti-aarteensa vietiin ikipäiviksi pois, ja tietämättä mikä kohtalo, tulen tai miekan kautta, tulisi heidän osaksensa ennenkuin yö oli päättynyt.
He näkivät kuinka ne jyvät, joita he olivat panneet säästöön talveksi, pelastaakseen lapsiansa nälkään kuolemasta, heitettiin ulos kuin likainen vesi. He näkivät kuinka kauroja ja vehniä heitettiin ulos ja siellä sotkettiin saveen ja lokaan. He näkivät kuinka pähkinäpuu-kaapit heidän kyökeissänsä murrettiin auki ja perimänsä hopeakalut, vuosisatoja vanhat, vietiin pois saaliina. He näkivät kuinka kaappeja ja laatikkoja vaimojensa makuu-huoneissa tutkittiin, ja kuinka tuota kotona tehtyä liinavaatetta ja niitä pieniä hopea-kaluja, jotka olivat olleet heidän morsius-lahjansa, ylenkatseella heitettiin syrjälle tai sotkettiin jalkojen alla aivan tuntemattomiksi. He näkivät kuinka lapsensa mieli-lampaat — morsianten hopeaiset korva-renkaat — ne kannut, joista olivat hääviiniänsä juoneet — se kesyt lintu, joka, vihellyksen kuultuansa, lensi heidän luoksensa — he näkivät kuinka kaikki tämä vietiin pois muonaksi taikka saaliiksi.
Tätä kaikkea he näkivät, ja heidän täytyi seisoa mykkinä, toimettomina sitä katselemassa, ett'ei joku suuttunut silmäys tai uhkaava liikunto lähettäisi vihollisten kuulia heidän lastensa kurkkuihin tai noita punaisia liekkiä heidän kotihinsa. Kamalampaa tuskaa ei ole maailmassa nähty.
Tuon majan portailla, viikunapuiden alla, seisoi vähäinen joukko hyvin hiljaisena ja äänetönnä katsomassa: Bernadou suorana, vaaleana, tyynenä, ylpeänä, tuli sinisissä silmissään; Margot hiljaisena, koska se oli hänen miehensä tahto, pitäen sylissään kaunista, punaposkista, kultatukkaista poikaansa; Reine Allix, jonka kasvoissa kuvautui sekä kauhua että kärsivällisyyttä, ja jonka vartalo kohosi täyteen ryhtiinsä, kun hän painoi ristin vasten rintaansa.
Noin he seisoivat, odottamassa — he eivät itse tietäneet mitä; mutta he olivat päättäneet olla osoittamatta mitään pelkurimaisuutta ja sallimatta mitään häväistystä.
Heidän takanansa näkyi kolkko, sammuva loiste sen takan valkeasta, jonka edusta oli ollut heidän kokouspaikkansa toivon ja ilon hetkinä; heidän edessänsä oli hämärä, pimeä maa, naapurien kauhistuneita kasvoja, edes-takaisin kulkevia sotamiehiä tulisoittoineen, uupuneitten ja vapisevain hevosten hahmoja.
Yht'äkkiä kuului ääni sotamiesten joukosta: