"Mitä päätät?" kysyi ulani hetken kuluttua malttamattomasti.
Bernadou'n huulet olivat verettömät, mutta vapisematta vastasi hän: "Minä en ole pettäjä". Ja puhuessaan katseli hän hellästi tuota pientä ovea; sen kautta näkyi vielä valkea takasta, jonka vieressä hän ei ikinä enää saisi istua, niiden keskellä, joita hän rakasti.
Saksalainen katseli häntä: "Onko tuo kerskausta vai tottako?"
"Minä en ole pettäjä", vastasi Bernadou vielä kerran yksinkertaisesti.
Preussiläinen viittasi sotamiehilleen. Kaksinkertainen laukaus kuului, ja Bernadou kaatui kuolleena. Toinen kuula oli sattunut hänen päähänsä, toinen hänen rintaansa. Sotilaat heittivät lämpöisen ja värisevän ruumiin tieltä pois. Eräs talonpoika vaan oli tapettu!
Huudolla, joka voitti myrskyn pauhun ja teräksen tavalla tunki jok'ainoaan inhimilliseen sydämeen, mikä siellä sykki, syöksi Reine Allix joukon läpi ja laskeusi polvilleen Bernadou'n viereen, otti hänet syliinsä, pani nuorukaisen pään rintaansa vasten, missä hän lapsena usein oli nukkunut suloisinta unta.
"Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto", mutisi hän; ja sitten hän nauroi — niin kamalasti että se jäähdytti rohkeimmankin verta.
Margot seurasi häntä ja katseli heitä äänetönnä ja kuivin silmin; sitten heittäytyi hän, lapsi sylissään, valkoisen hevosen eteen.
"Päättäkää työnne!" kiljasi hän heille. "Te olette hänen tappaneet — tappakaa meidätkin! Vai eikö teillä ole tarpeeksi armeliaisuutta siihen".
Verta pärskyvä hevonen pelästyi, kavahti pystyyn ja syöksyi jälleen maahan. Sen etujalat sattuivat lapsen kultakutriseen päähän ja sotkivat sen kasvot aivan muodottomiksi. Muutamat talonpojat vetivät Margot'n pois hevosen jaloista; hän oli kuollut, vaikkei hänessä ollut haavaa eikä muutakaan vahinkoa nähtävänä.