Preussiläinen katseli häneen tarkasti, kunnioittaen tuota rohkeaa vastausta. "Tahdotko tunnustaa, missä aseet ovat?"
"En".
"Sinä tiedät että rangaistus aseitten kätkemisestä on kuolema".
"Niin te olette määränneet".
"Niin olemme, ja Preussiläisten tahto on Ranskalaisten laki. Sinä olet urhoollinen mies: sinä ansaitset kuolemaa. Mutta kuitenkin, sinä tunnet hyvin tätä tienoota?"
Bernadou hymyili, niinkuin äiti hymyilisi, jos joku houkkio kysyisi, muistiko hän minkänäköiset hänen kuolleen lapsensa kasvot olivat.
"Jos tunnet sitä hyvin", jatkoi Preussiläinen, "niin tahdon antaa sinulle tilaisuuden henkesi pelastamiseen. Tartu jalustimeni hihnaan, niin sidomme sinut kiinni siihen, ja näytä minulle sitten suorin tie siihen paikkaan, missä aseet ovat kätketyt. Jos sen teet, tahdon säästää henkesi. Jos et —"
"Jos en sitä tee?"
"Niin sinä ammutaan".
Bernadou oli ääneti: hänen silmänsä katselivat sotilasjoukon läpi tuota pientä vastapäätä olevaa majaa, puiden suojassa. Nuo kaksi vaimoa koettivat nähdä häntä sieltä, mutta sotamiehet tuuppasivat heitä takasin, jotta eivät voineet nähdä mitään tulisoittojen liehuvassa valossa eikä mitään kuulla tuossa tohinassa. Hän kiitti Jumalaa siitä.