Ilma ja vehnän hinta oli heille kalliimpia asioita, ja lopuksi he kuitenkin joivat kaikessa ystävyydessä punaista viiniään ja kulkivat käsikoukussa kylä-katua myöden, laulellen isänmaallisia lauluja, siksi että heidän suuttuneet vaimonsa paiskasivat ikkunat auki ja pistivät ulos valkoiset huivinsa kuutamoon, sekä toruen huusivat heille, että heidän tuli panna maata, eikä tuolla lailla saattaa itsensä naurun alaisiksi. Tämä tavallisesti heti saattoi heidät selviksi ja hiljaisiksi, jotta Berceau de Dieu'n kapinat, jos eivät sammuneet viini-maljaan, ainakin sammutettiin yö-myssyjen avulla, eikä koskaan millään lailla häirinneet sen rauhaa.
Vaan Bernadou ei ollut näitä melua pitäviä isänmaan-ystäviä. Hänessä vallitsi tuo Ranskan talonpojan luonnon-omainen vanhalla-oloisuus, joka on suora ja täydellinen vastakohta ranskalaisen käsityöläisen sosialismille.
Maalle antoi hän rakkautensa — ja tämä rakkaus oli siihen juurtunut yhtä syvästi kuin tammet, jotka siinä kasvoivat. Parisin kaupunkia pelkäsi hän kummallisella, selittämättömällä tavalla, ikäänkuin kesytöntä eläintä, joka peuhasi ja hurjistui alin-omaa. Kaikki hallinto-tavat olivat hänelle yhtä tuntemattomat. Niin kauan kuin hän sai kyntää maanpalstaansa rauhassa, niin kauan kuin aurinko kypsytti hänen hedelmiänsä ja viljaansa, niin kauan kuin nälkä oli kaukana hänen majastaan, ja naapurit elivät hyvässä sovussa hänen kanssa, niin kauan oli hän onnellinen, eikä pitänyt väliä, nauttiko hän tätä onnea keisarikunnassa vaiko tasavallassa.
Tämän viisauden, jota kulkuri-kauppias oli nimittänyt tyhmyydeksi, oli
Bernadou saanut luonnolta sekä Reine Allix'in opetuksesta.
"Pidä huolta kodistasi ja työstäsi", oli hän aina sanonut. "Miehellä on tarpeeksi tekemistä pitääkseen omaa elämäänsä puhtaana ja omia käsiänsä rehellisinä. Älä sinä koskaan ole niitä, jotka alinomaa selittävät hyvälle Jumalalle mitenkä hän olisi voinut rakentaa maailmaa paremman kaavan mukaan, sill'aikaa kuin rotat syövät heinäpieleksiä ja lapset itkevät tyhjän vadin ääressä".
Ja hän oli ottanut Reine Allix'in sanat korviinsa, niin ettei koko ympäristössä ollut niin jaloa, hyvää, ahkeraa ja rohkeraa poikaa kuin Bernadou; ja vaikka muutamat pitivät häntä melkein hupsumaisen hellämielisenä ja tyhmän nöyränä, ei hän kuitenkaan ollut mikään houkkio; hän oli myöskin laillansa taitava soitannossa, ja erityinen puutarhuri-aisti hänellä oli; tämä teki hänen pienen kotinsa talvis-aikana sisäpuolelta hupaiseksi sävelten soinnun kautta ja kesällä ulkopuolelta iloiseksi kuin kuninkaan tarha.
Oli kuin oli! Reine Allix ja hän olivat ainakin eläneet onnellisesti yhdessä viidenkolmatta vuoden kuluessa, tuon majan harmaan katon alla, joka seisoi saman kylä-kadun varrella ja sen päässä suurten metsäviikuna-puiden suojassa. Eivätkä he olleet vähemmän onnelliset, kun Bernadou kuudenkolmatta vuoden ijällä astui majaan eräänä Huhtikuun päivänä, vihkonen kevät-kukkia kädessä, tervehtien hellällä kunnioituksella ja sanoen hiljaa sekä vähän ujosti: "Gran' mère, olisiko mieleenne, jos minä joskus menisin naimiseen?"
Reine Allix oli hetken ääneti, hyväili kukkia ja pani ne veteen, pieneen ruskeaan ruukkuun. Sitten katseli hän nuorukaiseen suoraan kirkkailla, tummilla silmillään: "Kuka se on, lapseni?"
Hänestä hän aina oli lapsi, tuo viimeksi syntynyt niistä monista, jotka olivat asuneet hänen kanssansa tuuheain puiden suojassa, mutta sitten olivat hävinneet maan pinnalta, jättäen heidät kahden kesken elämään.
Bernadou katseli häneen yhtä suoraan: