"Se on Margot Dax: onko hän teidän mieleenne, gran' mère, vai ei?"
"Hän on minun mieleeni", oli yksinkertainen vastaus. Mutta hänen huulensa vapisivat vähäisen ja hän kallisti vanhan päänsä kevätkukkien yli. Hän oli odottanut tätä, oli iloinen siitä, ja kuitenkin se juuri sinä hetkenä koski vähäisen häneen.
"Minä olen hyvin kiitollinen", sanoi Bernadou, ja ilo loisti hänen kasvoistaan.
Hän ei riippunut iso-äidistään: hän olisi voinut ansaita tarpeeksi paljon, elääksensä työstään, mutta hänen päähänsä ei ikinä olisi juolahtanut tehdä vanhuksen tahtoa vastaan. Sitä hän tuli yhtä vähän ajatelleeksi kuin nostaa kätensä häntä vastaan. Berceau de Dieu'n luonnonperäisissä kodeissa katsottiin nimittäin vanhempain kunnioittamista ensimmäiseksi kaikista hyvistä avuista, sekä samalla luonnollisimmaksi ja tarpeellisimmaksi kaikista.
"Minä menen Margot'n luoksi tänä iltana", sanoi Reine Allix hetken äänettömyyden perästä. "Hän on hyvä tyttö, kelvollinen, puhdassydäminen ja hyvämaineinen. Sinä olet hyvin valinnut, poikani".
Bernadou kallisti korkeaa otsaansa ja kaunista kutrista päätänsä, ja
Reine Allix laski kätensä siihen ja siunasi häntä.
Sinä iltana auringon laskiessa Reine Allix täytti lupauksensa ja meni sen nuoren neidon luo, joka oli voittanut Bernadou'n suosion ja sydämen.
Margot oli orpo-lapsi: hänellä ei ollut penniäkään; armosta oli hän kasvatettu, ja nyt hän oleskeli paikkakunnan suurimman talonomistajan luona, jolla oli lukuisa perhe, suuri karja ja monta tynnyrin-alaa niittymaata ja hedelmä-tarhoja.
Margot teki ankarasti työtä isäntäänsä varten; häntä pidettiin tosin perheen jäsenenä, mutta ajettiin pitkin päivää lakkaamatta kaikenlaisiin sisä- ja ulkotöihin. Reine Allix oli pitänyt häntä silmällä, aavistaen mitä suuntaa Bernadou'n ajatukset kulkivat, ja hän oli huomannut hyvin paljon kiitettävää eikä mitään moitittavaa nuoren tytön vaatimattomassa, ahkerassa, tyytyväisessä, nöyrässä elämässä.
Margot oli myöskin hyvin kaunis, hänellä oli ruskeat, soikeat kasvot ja suuret, mustat suloiset silmät; ihana oli hänen vartalonsa ja hänen suonissaan juoksi isänsä etelämainen veri, tämä kun oli ollut merimies Marseillesta, ja hänen äitinsä oli Provencesta kotoisin. Reine Allix tuli siis siihen päätökseen, ettei lemmikkinsä olisi voinut valita paremmin, jos hänen kerran piti se tehdä.