"Muutamat ihmiset kyllä", sanoi hän itsekseen, astuessaan sitä katua myöden, jonka terävät kivet jo yhdeksänkymmentä vuotta olivat kuluttaneet hänen puukenkiänsä — "muutamat ihmiset kyllä parkuisivat ja pauhaisivat siitä, ettei ole mitään liinavaatteita eikä ainoatakaan hopeista kalua, eikä myöskään mitään rahasummaa köyhällä lapsella. Mutta mitä siitä? Meillä on tarpeeksi kolmellekin. Kyllä on paha kun vanhemmat elävät niin ettei lapsille jää mitään, vaan tähän lapset eivät mitään voi. Sanokoot mitä tahansa, siinä on vaan yksi syy lisäksi, minkätähden hän tarvitsee katon yllensä sekä miehen, joka pitää hänestä huolta."
Näissä ajatuksissa kulki hän jyrkkää mäkeä ylöspäin kiertelevää tietä myöten ja astui myllyhuoneen ovesta sisään. Siinä seisoi Margot pesemässä vuohenkaalia ja muita viheriäisiä kasvia maljassa, joka oli täytetty kirkkaalla vedellä.
Reine Allix aikoi, maan tavan ja oman kasvatuksensa mukaan, ensin puhua isännän ja emännän kanssa, ennenkuin hän mitään tytölle sanoisi, mutta Margot'n kasvoissa ja hänen ujossa tervehdyksessään oli jotakin, joka saattoi hänen puhumaan.
Hän katseli kauan ja terävästi tytön kallistuneisiin kasvoihin ja koski häneen sitten, hellästi hymyillen:
"Pieni Margot, linnut ovat liverrelleet minulle salaisuuden tänä päivänä. Sinä et voi arvata mitä se on? Voitko?"
Margot punastui ja vaaleni sitten. Tosin ei oikeastaan Bernadou koskaan ollut puhunut hänelle, mutta kuitenkin, kun ihminen on seitsemäntoista vuotias ja muutamat kerrat on tanssinut saman henkilön kanssa, sekä noukkinut irti satakaunon lehdet saadakseen tietää onneansa, silloin ei tarvita erinomattain lausutuita sanoja.
Häntä katsellessa kostuivat vanhan vaimon silmät ja kävivät himmeämmiksi, kuin aika oli niitä tehnyt. Hän hymyili vielä, mutta tuossa hymyssä oli siunauksen sulous, eikä enää ainoastaan ystävällistä leikkipuhetta.
"Sinä lemmit häntä, pienokainen", sanoi hän matalalla, hempeällä äänellä.
"Ah, Mère[5] Allix!" Margot ei voinut muuta sanoa. Hän peitti kasvonsa käsillään, kääntyi seinään päin ja itki hartaita ilokyyneleitä.
Berceau'ssa kävi kenties puhe, joka kuului näin: "Niin, niin! nyt ollaan muka rakastuneet; se onkin varsin sopivaa, kun on palvelus-tyttö, ilman rahatta, kodotta, ystävättä, ja pulska, hyvästi aikaan-tuleva nuorukainen tahtoo hänen naida!"