Patras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria; eihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin ihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat koiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.
Piirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä päivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että palkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja vanhempainsa kanssa.
Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen rakennuksen rappusille oven eteen.
"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" — ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt kuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta uneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi kirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat, oikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin sivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin ympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin suuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti kuiskuttivat hänelle: "Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla pelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän kuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä."
Nello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja antoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella uskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa käydessään.
Talvi oli jo hyvin kova.
Tänä yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut pelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä luonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa sitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi etenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta, tervettä nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä kangistuivat ja luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt pois osastansa vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi itse vetää kärrinsä, mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa apu, jota hän vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa, silloin kuin se hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras eli valjaissa ja pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla pakkasella kulkiessaan kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa jäsenissään; silloin hän ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen paksua kaulaansa, kulki eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.
"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä itse hyvin hyvästi vetää kärriä," puhui Nello usein koirallensa. Patras, joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä kieltäynyt työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi olla osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa asettausi koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja, joihin hänen käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden kuluessa.
"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee" ajatteli Patras ja toisinaan näytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa. Näkönsä heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua raskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös olki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen työn alkua.
"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme — sinä ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla, ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää, kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."