Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa vasten. "Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä, "hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".
"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja kuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön rauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita haapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä nuokkuivat.
Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat toisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli vielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi itsekseen: "tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja kaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten makasivat he kau'an ja makeasti.
VII.
Nellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle paperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita päässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja muun ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä saadaksensa välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys piirtää kaikki näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella liidulla. Suuri olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään kannolla istuvan ukon kuva — ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein kuinka puunhakkaaja Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.
Ei hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei anatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden vaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen kaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen ukon kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja lähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.
Luonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli paljon puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja taiteelle, synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa ihana.
Hänessä kyti toivo — se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo — lähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu, että jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista vuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan, piirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta luvattiin antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin kaupungin kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli valita palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.
Koko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa valmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi ensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien salaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla, sokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.
Ei hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä
käsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan
Patrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: "minusta näyttää, niinkuin
Rubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi".