Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.
Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin, kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä seuraavana aamuna.
Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä suruja ja murheita — ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset, niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa ukko-vainaan lempeän hymyilyn.
Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.
Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.
Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.
Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen rehelliselle naamalle.
"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä täältä ajetaan".
Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas. Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi. Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut suruun ja epätoivoon.
He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän sivutsensa.
Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.
"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?" kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen päivän mitään."