Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.
Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät kymmenen.
"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita, villainen liivi ja pari puukenkiä.
Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.
Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt. Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat, sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.
Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.
Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat. Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen piirrustuksensa. Raikuvalla äänellä kuulutettiin, että palkinto oli annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.
Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa pitkin rantaa kotia.
Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut,
Patrasini," kuiskutti hän, — "kaikki, kaikki!"
Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen rinnallansa; — hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja nälästä.