Kartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului ainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti korkeita lyhtyjen patsaita.
Kaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli tupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina pysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti luitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa. Tietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton rakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin rappusille.
Nello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa luo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä taiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin käsittämätön ja kuitenki niin korkea, pyhä.
Iltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta tahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta käänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.
Patras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit mustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa hiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana kylmillä kivillä.
Patras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.
— Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut yksinäsi? Minä olen koira — sanoi tämä mykkä ystävällisyys.
Poika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.
"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset ihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin".
Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet — ei hän itsensä tähden surrut — itse oli onnellinen.