Ei kukaan tuota tiennyt, itse poika kaikkein vähemmin. Ainoastaan hänen eroittamatoin toverinsa Patras näki, kuinka hän piirteli kaikki näkemänsä esineet liidulla kiville. Ainoastaan Patras kuuli, kuinka Nello, loikoen heinistä tehdyllä vuoteellansa, kuiskutti hiljaisia ja hartaita rukouksiaan toiveidensa toteuttamisesta. Ainoastaan Patras huomasi kuinka Nellon silmät tummenivat ehtoolla auringon laskeudessa ja kirkastuivat aamulla aamuruskon koittaessa. Useampia kertoja tunsi hän kuinka sanomattoman surun ja ilon sekoittamat kyyneleet putoilivat nuoren lapsen kirkkaista silmistä hänen ryppyiselle, keltaiselle kuonolleen.
— Rauhassa minä menisin hautaan, jospa vaan tietäisin, Nelloni, että sinä suureksi tultuasi saat oman mökkisi, oman maatilkkusi, teet työtä ja naapurit kutsuuvat sinua: "baas'iksi," (isännäksi), saneli usein vanha Jean loikoessaan vuoteellaan. Omistaa maatilkun ja kantaa "baasin" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali. Niinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei ansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että elää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän osasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.
Hänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van Dyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan maanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin kultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot puhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta. Unelmansa uskoi hän ainoastaan Patrasille ja lapsellisesti kuiskutteli ne koiran korvaan heidän yhdessä työtä tehdessään aamulla ja silloin kun lepäsivät joen rannalla humisevain kaislojen keskellä.
Semmoisia unelmia on vaikea sanoilla kertoa ja vielä vaikeampi olisi ollut synnyttää niihin kuulian myötätuntoisuutta. Ne ainoastaan olisivat huolestuttaneet ja murheelliseksi saattaneet ukko-raukan. Sillä ukko katsoi tuota likaista juomalan seinällä riippuvaa Neitsyt Maarian kuvaa juuri yhtä ihanaksi ja hyväksi kuin sitäki mestariteosta, jota katsomaan ulkomaalaiset tulvasivat Flandriaan maailman kaikilta haaroilta.
VI.
Paitsi Patras'ia ilmoitti Nello rohkeita toivojansa ainoastaan pienelle Aloisalle. Tämä tyttönen asui tuossa vanhassa punaisessa myllyssä. Hänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis tyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat ihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden.
Aloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa. Yhdessä he telmivät pelloilla, yhdessä juoksivat hangella, yhdessä poimivat he kukkia ja marjoja, yhdessä he kävivät tuossa harmaassa kirkossa ja istuivat usein yhdessä myllärin talon iloisen takan edessä. Aloisa oli seudun rikkahin tyttö. Hänellä ei ollut veljiä eikä sisaria. Hänen sininen villainen hameensa ei ollut milloinkaan rikkonainen; sitäpaitsi oli hänellä aina paljon leikkikaluja ja tuomisia. Ensikerran käytyänsä Herran ehtoollisella olivat hänen keltaiset kähäränsä peitetyt somalla myssyllä hienoimmista pitseistä, jotka oli saanut perinnöksi mummoltaan. Hän oli vasta kahdentoista vuotinen, kun kylässä jo puhuttiin että hänestä tulee kaunis kadehdittava morsian. Hän oli kuitenki vielä iloinen teeskentelemätön lapsi, joka ei hiukkaakaan ylpeillyt rikkaudestaan ja kaikista kumppaneistaan hän enimmän rakasti vanhan Jean Daasin köyhää tyttärenpoikaa, ja hänen koiraansa.
Kerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki kuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn takana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää lepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut valmu-kukista tehdyillä seppeleillä. Nello piirusteli heidän kuvaansa puhtaalle sileälle petäjä-laudalle hiili-palasella.
Mylläri seisoi ja katseli kyyneleet silmissä. Kuva oli erinomaisen yhdennäköinen ja hän suuresti rakasti ainoaa tytärtänsä. Yht'äkkiä hän julmasti alkoi torua tyttöä siitä, että hän tässä silloin, kun äiti häntä odottaa kotona ja laittoi hänen kotiin itkeväisenä ja pelästyneenä; sitten käännyttyänsä, tempasi hän laudan Nellon kädestä.
"Useinko sinä aikaasi kulutat näissä joutavissa toimissa?" kysyi hän vapisevalla äänellä.