Nello punastuneena painoi päänsä alas.
"Minä piirrän kaikki, mitä näen", söpötti hän.
Mylläri oli vaiti; sitten ojensi hän Nellolle kätensä, jossa kiilsi hopearaha.
"Tämä on turhuutta, kerron sulle vieläki kerran, tämä on tyhjä ajan-hukkaaminen. Kuva on yhden-näköinen ja miellyttää vaimoani. Ota siis tämä hopearaha ja anna kuvasi minulle".
Puna katosi nuoren Ardennilaisen kasvoilta. Hän nosti päänsä ja pani kätensä selän taakse.
"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges," sanoi poika yksinkertaisesti. "Te olette usein olleet minulle hyvä." Senjälkeen kutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois.
"Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla," kuiskasi hän Patrasille, "mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä."
Baas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.
"Tuo poika ei saa niin usein olla Aloisan seurassa," sanoi hän iltasella vaimollensa. "Leikki voi loppua sillä, että he rakastuvat toisiinsa ja rupeavat katsomaan itseänsä sulhaseksi ja morsiameksi. Hänellä on jo näet viisitoista vuotta ja Aloisalla kaksitoista".
"Hän on hyvä ja rehellinen poika", vastasi vaimo, tarkastellen kuvaa, joka riippui uunin päällä kukkuvan seinäkellon ja vahaisen Ristiinnaulitun rinnalla.