"Niin, se on totta", sanoi mylläri tyhjentäen tina-haarikkonsa.
"Siis, jospa tuo noin kävisikin, kuin luulet," sanoi vaimo hiljaisesti, "niin eihän tuo niin kauhea onnettomuus olisi. Tytöllämme on kylliksi kahdelle ja sitäpaitsi onni ei ole rikkaudessa".
"Sinä olet vaimo, ja sentähden myös tuhma", sanoi mylläri, lyöden piippuansa pöytään: "Poika on kerjäläinen; maalari-unelminensa on hän huonompi jokaista kerjäläistä. Katso lasten perään. He eivät saa niin usein nähdä toisiansa. Jos se ei tapahdu, laitan minä tytön luostariin jumalisien ja ankarain nunnain hoidettavaksi."
Vaimoparka peljästyi ja lupasi täyttää miehensä tahdon. Hän ei aikonut eroittaa lasta rakastetusta kumppanistansa ja eipä mylläri itsekään aikonut olla niin kova ja ankara poika-raukalle, jonka ainoa vika oli köyhyys.
Oli monta keinoa, joilla saattoi eroittaa Aloisan hänen rakkaasta toveristansa. Nello, tuo tunteellinen ja vähin itserakaskin Nello loukkautui ja heitti käymiset vanhassa, punaisessa myllyssä. Hän ei ollenkaan tietänyt mikä hänen rikoksensa oli ja luuli, että hän suututti Baas Hogesia kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla pellolla. Kun rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja luottavaisesti pani kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti hymyili ja puhui hänelle vakavalla ja hellällä huolella:
"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua, kultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän on hyvä ihminen ja rakastaa sinua — siis emme huoli suututtaa häntä, Aloisa".
Tämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään näyttänyt niin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa kaupunkiin.
Vanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli tottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä palatessa. Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli tottunut näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä portista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet ojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä katseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän kipeänä. Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet kauniista silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä, tullen vielä itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:
"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia. Kuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?" Mylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin avautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin kohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras iloisesti kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia heidän liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen sydämellinen luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.
Koko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin kyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan Nellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli vastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.