Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle usein:
"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".
Poika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi kunnioitti ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo semmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: "Kyllä köyhätki tahtovat toisinaan — tahtovat olla suuria ja saavuttavatki päämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia". Älykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas, että kerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi luoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen nimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet Nelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli häntä, vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:
"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni petäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan arvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan rakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen suureksi taideniekaksi!"
"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?" sanoi pikku kaunotar kyynelten silmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.
Nello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa yleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu. Kasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni tykkänään.
"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia", sanoi hän tuskallisesti, "minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa".
"Sinä et rakasta minua", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa. Poika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa pois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa syntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa, jotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan kunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen ympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: "Katsokaapa tuota! Hän on kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on tuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän pieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla". Hän ajatteli, kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja piirtää hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon tauluun, joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä; kuinka hän koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja asettaa hänet oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: "tuo on se, joka ennen oli ainoa ystäväni;" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen marmorisen hovin, ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu siinä yksinään, vaan kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat nuorukaiset; kuinka hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa nimeänsä: "ei, ei, elkäätte minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia. Mitäpä minä olisin hänettä?"
Nämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä juhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen ajatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi — onnelliseksi tänäki muutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.
"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."