Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään. Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa — maa, jossa ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka…
Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä, jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä, rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle…
XXXII.
MAAN IHMEITÄ.
Kuluu kuukausia.
Kiertotähti kiertää ja me mukana.
John Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin Moran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee häntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta hänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen, hiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, — s.o. Andersson on loukkaantunut. Hänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.
Mutta kuinka niin?
Tyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi kirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne, jotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan, tervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin. Udellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet, ja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei kukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.
Faluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli tuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se kamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria — tai mikä se nyt olikaan nimeltään — oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin kauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin. Tämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen kuin mies.