Samalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten ainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle voimakkaalle käsivarrelle.
Hevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi olla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut vetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan pysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan — vaikka tosin harvoin — päättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt luultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen paikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista sieluaan.
Mutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan vaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen tupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa ihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.
Hetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota pientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.
Pihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi nähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.
"Minä arvasin, että sinä vielä tulet", lausui hän rauhallisesti. "Ja me olemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä vaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa meille anteeksi John."
Kyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.
"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi hän ja puristi tuon ryhdikkään taalalaisen kättä… "Mutta tuntuu kovalta… hyvin kovalta… Olin ajatellut…"
Mutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä sanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.
Matalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve ja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.