Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.
IV.
VAINUKOIRA.
Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei enempää eikä vähempää.
Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P. Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.
Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia — heillä on kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä — talisuus johtui siveellisestä viisaudesta — miestä esittävän muotokuvan eteen ja rukoili kostoa onnensa menettämisestä.
Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.
Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin — sankarikieltä käyttääksemme —, sillä ei ole enää kaukana se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi, poroporvarilliseksi urheiluksi.
Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti lapsellisella tavalla.
Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela, mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania, a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei ollut ihan varma asiastaan — salapoliisit eivät ole koskaan varmoja, ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.