Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N. Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren korkeimmalle poliisiviranomaiselle.
Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse, joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen kuin laiva oli ehtinyt satamaan.
Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen, joka oli kummulla, päärakennuksen takana.
Oli valoisa, kirkas yö — kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.
Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa, eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle — vaikka kuuluukin niin vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.
Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta. Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon, jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa oleili.
Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.
Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä kahdentoistalyönnissä.
Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri, käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.
Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.