Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.
Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.
Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat sytytetyt kaikkialle.
Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.
Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.
Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe
Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.
"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".
Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli kääntänyt kasvonsa häneen.
"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla häirityiksi…" Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.
"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta…"