Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni, että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä kirottu Harriman alias Nathanael Smith käsissään.
Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti nousta… Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.
Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.
"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta mainittavaa sääliä.
Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.
"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra, jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon kuluttua, jos pysytte rauhallisena."
"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"
"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."
Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.
"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava vapaata amerikkalaista?… Minua on häiritty virallisessa toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi… Missä on murhaaja?"