Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.
Hän oli aikoinaan — silloin vaatimattomamman nimisenä — tavattoman lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin. Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja, stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.
Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale, jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti, jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.
Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen sielunsa.
Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli, nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.
Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä (tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.
Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin. Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.
Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin väärennettyä todistusta.
Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota saattoi käyttää.
Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi annamme olla selostamatta.