"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."
"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen, oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman — ja kerrassaan tuloksetta. Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain tiedettiin olevan olemassa."
"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä: unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen… Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."
Henry Debusson huokasi raskaasti.
"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän, "ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"
Harriman nousi.
"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä terveisiä."
"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.
"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui amerikkalainen koruttomasti… "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne jälleen."
"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte, kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"