No niin — John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon kanssa.
"Tässä kho, khis, khos", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.
"Prim, thi, tios, tion", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina valkoisen miehen huuliin.
Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.
Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi — kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi — tyytymättömäksi ja lopulta ruusunpunaiseksi — raivoavaksi.
"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla äidinkielellään.
Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen sydämellinen auringonpaiste.
Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui lyhyin joustavin askelin.
John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa, ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen, silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä ruohosta.
Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.