On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä, luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.
Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja, vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.
John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä, ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri, josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen, joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa. "Khris, khrime, khli", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota voimakasta sammakonpäätä.
"Skruk", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä, ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet, tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta, kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.
Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas, vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista, jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle! Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen, joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut täydellinen.
Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.
Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui muutaman askeleen vasempaan ja katosi.
Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja nuorekasta.
John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.
Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn peitossa.