Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin, kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen seuralaisensakin.
Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.
Se oli Maa.
XIII.
PÄIVÄLLISATERIA.
Ainoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du Terrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset putoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John Anderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin etsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.
Kuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän yksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta asti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön pysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta lähtien Macody Lundiin saakka.
Ei siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin alas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua kiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine muistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja — kuten myöhemmin ilmeni — paljon kevyempää.
Sydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä leveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen vapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen sydänjuuriansa.
Mutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan jonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut ylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat suuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä paljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon ihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa. Mutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät totutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui hänen sattumalta niin surullisille katseilleen.