Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi valaistuja, pieniä, neliömäisiä karsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta aineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä rakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä ikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen ja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä väliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta heikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki ollut asukkaita vailla.
Tämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui kuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli kuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin kaupunki — jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää — oli metrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla, huoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se täytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia kevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.
John Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä ruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen suuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi muutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti edustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja toverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän alakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja ennen kuin tämä astui huoneeseen.
Ruotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta sisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut pieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan muodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde olentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa lempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.
Ihmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo, joiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä harmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren naisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa päivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin astioihin.
Paitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui kuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs pantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton ruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua. Otsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta. Silmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi Anderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli, että huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän yhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä — eläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä, aivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan… Ja Andersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin hän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä eräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten kohteliaan maailmanmiehen tavalla.
Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.
Pian sitten syötiin päivällinen.
Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille — nuori tyttö oli jakajana — sama annos sekä ihmisille että eläimille. Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä, mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää mustaa kieltänsä.
Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli näköjään kuollut. Se aterioitsi.