Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin. Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.
Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.
Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.
XIV.
ILMAPALLO "THULE".
Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku milloinkaan.
Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä yksistään kuorsaavaa ihmismatoa — se peittää myös kauniisti ja tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.
Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä pimeys — tuo suuri hiljainen innoittaja.
John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen.
Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria.
Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat
sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.
Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä. Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli kadottanut — nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.