Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa, jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista uuneista.
Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille, Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat päästellen syviä kurkkuääniä.
Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä, auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset, joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.
Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan armosta — lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo "Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan päästämättä.
Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia, hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja varustukset suinkin saattoivat kestää.
John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.
Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit, joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.
Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.
"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.
Ah — hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei kukaan kuullut mitään pallosta.