Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.
John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan, ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti, ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin, joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.
Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.
XV.
KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.
Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.
Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.
Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää, lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen. Mutta mihin — siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin, voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.
Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi. Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä — eikä siellä ollut mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten välillä.
Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi — huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin kohdistuvista tiedoistaan — itsensä lopulta pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.