Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti hänet näiden luo asumaan.
Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.
Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se tarujen korkea olento — se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo kaukaisessa kaaoksessa.
Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen, rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä ylellisyysesineenä.
Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen, kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki — kerrassaan kaikki. Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta vähälahjaisen Aapelin.
Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia. Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että hampaita — mitä milloinkin tarvittiin.
Mutta nyt — niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään suututtanut häntä enää.
Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka, kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä leijonan että lampaan…
No niin — Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin — nyt täytyi tapahtua jotakin.
Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.