Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa eläinkallossaan.
"Khrein khli", virkahti hän.
Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.
Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi häneltä hengen.
Se oli lentokone.
XVI.
OUTOJA VIERAITA.
Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.
Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti, joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan kuvata.
"Trkhi, khitl, klokh?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.