"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi… "Jumalauta, eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"
Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.
"Tla pliskl?" kysyi hän taas.
Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa. Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta hirviötä kohti… Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta siitä että tämä vain näytti kävelevän!
He tulivat siis perille yhtaikaa.
Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat, jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla neliöpaasilla.
Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin pelontapaista.
Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun perästä se lensi auki.
"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu. Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä lentokoneen matkustajat lähempää.
Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia. Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.