Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan toivo saada seuraa hänet nyt pettävä… Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä tekisi kahdella vainajalla!
Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka todistivat sekä voimia että harjaannusta.
Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.
John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin liikkein.
"Tla pliskl", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.
Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen ympärillään.
"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa… "Elävätkö he?… Ja tointuvatko he pian?"…
Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.
"Tlopl, tilitl, tliml", torui ukko häntä. "Stal, slimtl, sloli", lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.
John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi: