"Tlo pi lopl!"
Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.
Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin marathon-juoksija.
Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen, jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella, ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä. Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.
Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.
Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:
"Stlulp!"
Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät huulensa ruukun laitaan ja joivat — niin, joivat itselleen elämän.