Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.
Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen, että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa, joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta — iloksi askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.
Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi, antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet — luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat — elä pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta, vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle — mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?
Niin — ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia… ei, lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.
Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön aikaansaamaa voimiensa palautumista.
John Andersson jäi neuvotonna seisomaan — kykenemättä suutansa avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat silmät?… Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo. Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.
Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa. Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan. Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen mielestään mahdottomuus.
Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.
Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies, käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.
Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.