Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi — uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli olevinaan?… Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.
Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät epävarmoiksi. He ihailivat — puolittain vastoin tahtoaan — hänen hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.
Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen, lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein kauniiksi. Ah, — naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien vesi…
Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla jaloillaan seisova mies — hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.
Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja — he unohtivat kokonaan missä olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta — niin, aina äärimmäiselle rajalle saakka.
XX.
KUHERRUSKUUKAUSI.
Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana — kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.
Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange. Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana — Claire oli nyt ja tästä lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.
Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka — synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää heissä eloon.