Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan yksinäisyydessä — että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi kahdelle rakastavaiselle sydämelle.
Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle, jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa — saa kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.
Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen laulua.
Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle erikoisen leiman — sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen, rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen, mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.
John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea sanomalehtiä, ei romaaneja — kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille. Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia, eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.
Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki muut äänet vaikenemaan.
Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä, joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat kateudesta keltaisiksi.
Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi — selvä tyytymättömyyden merkki. Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista vastustusta.
Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli viisasta päätänsä.
Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen syttymään ilmiliekkiin — joka kuitenkin heti taas sammui… Mutta sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.