AURINKOVUORI.
Sitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän maanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten säteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet olevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.
Kesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä valo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa lento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi vauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli somasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan, oli vauhti lopussa.
Silloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet tuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia ympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti olevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen vaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John Lange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.
Tämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt kalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä itseensä taikka kivi itse valaisi — joka tapauksessa näytti ihan ihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin poikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen majakkatornin tavoin.
Heillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä seuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden vetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon näköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden täytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin kattoon.
Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he saattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he näkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.
Sammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka ikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille tielleen.
Muutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen ympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen pumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin uskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin hisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen vesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä kiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut postimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset mitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.
Yhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin silloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun matkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että pylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista nelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka seisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja tämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren äijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin, kun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa silmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä päänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot tekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta John Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut "olemaan sutena sutten kanssa". Joten he kaikki "nyökkäsivät" taaksepäin, kuka onnistuneemmin kuka huonommin.