Eläinolennot — kissa ja koira — eivät nähtävästi viihtyneet tässä hienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja katosivat aluksineen syvyyteen.
Vanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä omituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He ryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.
Mutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui vieläkin leveämmäksi — näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut, ja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla omituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä tarjoamistaan nähtävyyksistä.
Claire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla ihastuksesta huudahtamatta.
"Tulkaahan katsomaan", huusi hän. "Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni nähnyt."
Toiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin selitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla, joka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta. Näköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle — ainoastaan aution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt oli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin työntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti peittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean sinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.
Ei pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa. Ei näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä tehtaan savutorvea — ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka häipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.
Mutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta näköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän osoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai heidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat vanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille jotakin.
Andersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon aikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän erehtynytkään.
He konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen, äskeistä vähän pienempään pylvässaliin.