NÄYTÖS.
Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.
Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen Uranienborgista.
Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit, näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.
Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka vatsanne laita on?" — tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.
John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä hänkään — vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas — pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli nyt sulkenut puhevirran.
Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.
Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja, sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.
Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.
Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi: